SIPERIANHUSKY.NET


SIPERIANHUSKYN SUKU-JA JALOSTUSLINJAT SEKÄ NIIDEN HISTORIAA


Laura Kinnunen © 2006

Päätin tehdä sivuillani jo olevien jalostuslinja-artikkelien jatkoksi lisää selventävän ja laajemman artikkelin siperianhusky -rodussa olevista suku- ja jalostuslinjoista. Vaikka moni uusikin harrastaja voi erottaa perinteisten linjojen siperianhuskyt kilpalinjaisista, on tämä tarkoitettu lähinnä niille kilpalinjan harrastajille, jotka eivät näe eroa show- ja old line siperianhuskyissa ja jotka eivät ymmärrä mistä old line siperianhuskyt ovat saaneet nimityksensä.

Nykyään siperianhusky -rodussa voidaan erottaa kolme jalostuslinjaa: old line (vanha linja, old foundation line), show line (modern show line) ja racing line (kilpalinja). Näillä nimityksillä siperianhuskyn jalostuslinjat tunnetaan sen kotimaassa USA:ssa ja kaikkialla maailmassa, myös Suomessa. Jotkut suomalaiset nimittävät koiriaan nimellä käyttölinja, mikä olisi englanniksi "working line". Missään muualla ei tunneta tällaista nimitystä, vaan maailmalla working dogs - nimitystä käytetään kaikista niistä koirista, jotka tekevät rodunomaista työtä eli siperianhuskyn ollessa kyseessä toimivat valjakkotyöskentelyssä. Suomalaisten kilpalinjan koirien nimitys käyttölinja ei ole sopiva, koska se tarkoittaisi, että vain sen linjan koiria käytettäisiin valjakkotyöskentelyssä. Monesti kilpaharrastajat väittävät, että "käyttölinja" on oikea nimitys, koska monista muistakin roduista käytetään sitä nimitystä. Niissä roduissa kuitenkaan käyttö- ja kilpakäyttö eivät eroa kuten ne eroavat siperianhuskyn ollessa kyseessä. Se, että old- ja show linjan siperianhuskyilla ei kilpailla, ei myöskään tarkoita, että ne olisivat vähemmän käyttökoiria, sillä siperianhuskyn alkuperäinen käyttötarkoitus ei ole kilpakoira.

Siperianhuskyn alkuperä nähdään eri linjojen harrastajien keskuudessa eri tavalla. Monet kilpalinjan harrastajat näkevät siperianhuskyn alkuperäiseksi käyttötarkoitukseksi kilpakäytön, koska kun ensimmäiset siperialaiset rekikoirat tuotiin Alaskaan, niitä käytettiin myös kilpakoirina, jolloin ne voittivat paikalliset rekikoirat. Suurimmat erot paikallisten koirien ja Siperian-tuontien välillä olivat mm. koko ja luonne. Paikalliset rekikoirat olivat erilaisia sekoituksia, niissä saattoi olla Alaskan kultaryntäyksen ajoilta bernhardilaista ja muita suuria työkoiria. Koirat olivat kookkaita ja korkearaajaisia, ja niillä oli usein luppakorvat. Siperialaiset koirat näyttivät verrattuna näihin koiriin naurettavan pieniltä ja saivatkin lisänimen "siperialaiset rotat".

Siperialaiset rekikoirat olivat pitkään eläneet eristäytyneenä muusta maailmasta ja niiden käytön sekä arktisten olosuhteiden ansiosta niistä oli muodostunut tietyn näköisiä; keskikokoisia ja tiiviitä rekikoiria, joilla oli paksu, pitkä - keskipitkä turkki. Alkuperäiskansoille rekikoirat olivat erittäin tärkeitä, ja niillä mitattiin perheen varallisuus. Hyvät rekikoirat olivat arvokkaita, eikä niihin lisätty mitä tahansa koiria. Luonteeltaan siperialaiset koirat erosivat siinä, että ne tulivat ryhmässä hyvin toimeen keskenään. Myös uroksia pystyttiin pitämään samassa ryhmässä ilman, että ne tappelisivat niin kuin paikalliset rekikoirat.

Siperialaisia rekikoiria käytettiin Alaskassa työkoirina; kuljetuksissa (esim. postin kuljetus) ja tutkimusmatkoilla sekä tämän lisäksi myös valjakkokilpailuissa. Kilpailujen tullessa kaikkein tunnetuimmaksi on unohdettu, että siperialaiset rekikoirat eivät olleet alun perin kilpakoiria, ja Alaskassakaan ne eivät olleet pelkästään kilpakäytössä vaan pysyivät työkoirina.

MITÄ TAPAHTUI JA MIKSI ROTU ON JAKANTUNUT?

Siperianhusky-rotu sai ensimmäisen rotumääritelmänsä vuonna 1932. Noihin aikoihin valjakkokilpailuissa voittavat koirat olivat vielä rotumääritelmän mukaisia, siperianhusky oli edelleen nopein arktisista roduista, eivätkä alaskalaiset "superkilpakoirat" olleet vielä saapuneet kilpaurille. 30- luvun kuuluisimpia ja vaikutusvaltaisimpia kenneleitä olivat Elizabeth Rickerin ja Leonhard Seppalan alkutuontien kennel (puhutaan yleisesti "Seppala/Ricker"-kennelistä), Harry Wheelerin of Seppala kennel, Eva Seeleyn Chinook kennel (myös nimet Alyeska ja Wonalancet ) ja Lorna Demidoffin Monadnock kennel.
Nämä kaikki kennelit käyttivät siperianhuskyjaan rekikoirina ja myös kilpailivat niillä. 1950-luvulla siperianhuskyt, jotka voittivat valjakkokisoissa, voittivat myös koiranäyttelyissä. 1950-luvulla tuli tärkeitä kenneleitä kuten Alakazan kennel (Kazan), Marlytuk, Fra-Mar ja Karnovanda (jonka koirat vielä tuolloin olivat vanhantyyppisiä).

Monadnock kennelin Lorna Demidoff oli ensimmäisiä, jotka alkoivat käyttää koiriaan myös näyttelyissä. Kyse ei ollut siitä, että hänellä olisi ollut tarve kohottaa omaa itsetuntoaan koiranäyttelyillä tai tyydyttää omaa kunnianhimoaan, vaan yksinkertaisesti siitä, että myös kesäaikana koirilla olisi jotain tekemistä. Näyttelyt olivat myös tärkeitä, jotta siperianhusky-rotu saadaan pysymään myös ulkomuodoltaan rodunomaisena. Tuohon aikaan koiria ei pesty näyttelyitä varten, eikä varsinkaan föönattu kuten nykyään ja Lorna vei koirat kehään "tarhakunnossa". Vanhempana, lopetettuaan kilpailut hän vielä ajoi koirillaan, ja kennelin koirat testattiin myös valjakossa. On virheellistä väittää, että Monadnock ja muut tuon ajan menestyvistä kenneleistä eivät olisi välittäneet siperianhuskyn käyttöominaisuuksista ollenkaan! Lorna itse onkin sanonut, ettei hän ole edes pitänyt lukua kaikista Ch. tittelin koirista, ja hän halusi kasvattiensa pärjäävän yhtälailla niin rekiurilla kuin näyttelykehissäkin. Hänen koiransa viettivätkin paljon enemmän aikaa valjakossa kuin näyttelyissä, ja Lornalle tärkein palkinto koirankasvatuksessa oli nähdä kauniin, toiminnallisen valjakon työskentelevän.

1960-luvulla siperianhusky oli yleistynyt USA:ssa. 1960- ja 70-luvuilla vaikuttaneissa kenneleissä siperianhuskyja käytettiin näyttelyissä, ja niitä testattiin myös valjakkotyössä (vaikkei niillä välttämättä kilpailtu). Siperianhusky oli myös mainio seurakoira, olihan se ollut seurakoirana jo Siperiassa. Tuon ajan kennelit keskittyivät myös siperianhuskyn hyvään luonteeseen; rodunomainen koira ei saanut (eikä saa olla) aggressiivinen tai arka (sellaiset koirat täytyy poistaa jalostuskäytöstä).

KUULUISAT MONADNOCK KOIRAT PANDO, KING JA ROADMASTER

Puhuttaessa Monadnock-kennelin koirista kuulee usein mainittavan "ne ensimmäiset Monadnockit, jotka ovat SHS kirjan kannessa" ja "ne ensimmäiset näyttelylinjaiset koirat". Totuus kuitenkin on, etteivät SHS:n kirjan kannessa olevat koirat ole Monadnock-kennelin kasvatteja ollenkaan, ja Pando ja King syntyivät myöhemmin, -55 ja -56. Pando ja King olivat molemmat johtajakoiria, mutta ne pärjäsivät myös näyttelyissä. Lorna harmitteli, ettei antanut näille merkittäville koirille parempia nimiä (hän ei siis itse arvannut, että ne tulisivat menestymään niin suuresti ja King tuli Lornalle takaisin vasta se ollessa aikuinen). Verrattuna mihin tahansa nykyisistä siperianhuskyista Pando ja King olivat todella vahvaluustoisia, vahvarintaisia, lyhyempijalkaisia ja niillä oli erittäin vahvat päät. Näitä koiria käytettiin paljon jalostukseen, mutta ne eivät koskaan tuottaneet yhtä "vahvoja" jälkeläisiä kuin itse olivat. Koirien suuresta menestyksestä huolimatta Lorna oli sitä mieltä, että ne eivät olleet täysin sellaisia kuin siperianhuskyn piti olla, ja jalostusvalinnat olivat onnistuneita käyttämällä kevyempiä koiria kuten Roadmasteria (otsikkokuvassa takimmaisena) Pandon jälkeläisiin. Kuitenkin on selvää, että Pando, Roady ja niiden jälkeläiset muuttivat rotua parempaan; rodusta tuli yhtenäisempi ja luonteet paranivat.

Pando syntyi vuonna 1955 ja kuoli 1969. Tuona Monadnock kennelin kulta-aikana (koirat menestyivät valjakkokilpailuissa ja näyttelyissä) yksi rodun pioneereista ja rodussa kaikkein tunnetuimmista henkilöistä vieraili kennelissä. Lorna ei silloin ollut kertonut tästä kenellekään, mutta Leonhard Seppala vieraili kennelissä 60-luvulla ja hän huomasi juuri näiden koirien alkuperäisen tyypin. Seppala kertoi Lornalle, että koirat hänen kennelissään olivat lähes täsmälleen samanlaisia kuin alkuperäiset siperiantuonnit (kaikkein ensimmäiset siperianhuskyt, joihin koko rotu perustuu), ominaisuuksista mainiten mm. että koirat olivat vahvempiluustoisia ja lyhyempiraajaisia!

60-luvulla syntyi tänäänkin tunnetuin kennel Innisfree . Alun perin myös Innisfreen koirat työskentelivät valjakossa, kantanartut olivat Innisfree's Rashiri Of A-Baska ja Tanio, joka tuli kilpakennelistä Alaskasta (siis eri kanta kuin old line siperianhuskyissa). Innisfree tuotti koiria myös näistä kenneleistä: Frosty-Aire, Yeso Pac, Monadnock, Marlytuk, Dichoda, Igloo Pak ja Anadyr (Huom! Nykyään kilpakenneleinä pidetyt Igloo Pak, Anadyr ja osa Yeso Pacia kasvattivat tuohon aikaan "vanhantyyppisiä" koiria, jotka eivät olleet kuten nykyiset kilpakoirat). Vasta 80-luvulle tultaessa Innisfree Sierra Cinnarin voittaessa BIS -tittelin Westminsterissä alkoi syntyä uusi näyttelyihin painottuva tyyppi, jota nykyään kutsutaan show lineksi tai modern show lineksi. Kaikkien nykyisten show linjan siperianhuskyjen sukutaulusta löytää useaan kertaan Sierra Cinnarin, joka on pääosin luonut koko näyttelytyypin, mukaan lukien pyöreän kallon, lentävät liikkeet ja pystyn hännän . Vanhantyyppisiä siperianhuskyja onkin mainostettu "old line, not Innisfree", sillä niihin ei ole käytetty liioiteltuja ominaisuuksia omaavia näyttelyvoittajia. 80-luvulla perinteinen siperianhuskytyyppi siis jakaantui kahtia: old foundation lineksi ja modern show lineksi.

Kilpalinja eriytyi kuitenkin "perus-siperianhuskyista" jo 70-luvun kuluessa. Silloin alaskanhuskyt (sekarotuiset rekikoirat) valtasivat kilpaurat ja yhä useammat siperianhuskyharrastajat vaihtoivat koiransa nopeampaan. Rodunomainen ulkomuoto jäi arvottomaksi eikä koiria käytetty näyttelyissä. Myös kilpakoirien luonne alkoi muuttua araksi ja alistuvaksi (kilpakäytössä tällainen koira on tietenkin helpompi käsitellä). Tuolloin luvattomat "rotuunotot" nousivat keskustelunaiheeksi myös kilpapiireissä. Seuraavassa otteita Norjan siperianhusky- rotujärjestön kotisivuilta (Norjaan ja Ruotsiin koirat tuotiin pääosin kilpakenneleistä ja tuonneissa oli myös paljon Zeroa, joita tuotiin sittemmin myös Suomeen):

Viimein tuli todella kuuma väittely Zero kennelin tuonneista, joka kuohutti koko rotujärjestöä. Olivatko ne puhdasrotuisia vai eivät? Tämä keskustelu jatkui vuoteen 1985 asti, jolloin kilpailut avattiin kaikille koirille, olivatpa ne sitten puhdasrotuisia tai eivät. Suurin osa Zero-linjan kasvattajista vaihtoivat alaskanhuskyihin ja tilanne rauhoittui. Tärkeitä Zero-tuonteja Norjaan ruotsalaisten tuontien lisäksi olivat Zeros Bumper, Sparkey, Gleemer, Spaceman, Blizzard, Ruh-Hoe and Jeeree.

Toisin sanoen; siihen asti kunnes kilpailut avattiin myös sekarotuisille, käytettiin kilpahuskyjen jalostukseen myös sekarotuisia (kuten SHS:n kirja kertoo). Ja vaikka kilpailut avattiin sekarotuisille, ei sekään enää auttanut asiaa (vaikka nyt sekarotuisia ei tarvinnut välttämättä enää väittää puhtaiksi), sillä puhtaiden suorituksia verrattiin nyt sellaisten koirien tuloksiin, jotka olivat rakenteeltaan pikajuoksijoita (lintu- ja vinttikoiraristeytykset). Jos jäljellä vielä oli joitain puhtaita kilpakenneleitä, niin jalostus meni täysiin pieleen haluttaessa arktisen työkoiran olevan nopeampi kuin "superkilpakoirat", jotka ruumiinrakenteellaan ja vähäisemmällä turkillaan pärjäävät puhtaita siperialaisia paremmin.

Ensimmäiset Suomeen tuodut siperianhuskyt tulivat hyvistä USA:laisista kenneleistä, jotka käyttivät koiriaan rekikoiratyön lisäksi myös näyttelyissä. Kun 70-luvun puolivälissä uudentyyppisiä siperianhuskyja tuotiin mm. Norjasta ja USAsta, ajajat itse kutsuivat niitä "uudeksi kevyeksi linjaksi"; ne olivatkin tyypillistä siperianhuskya kevyempiluustoisia, korkearaajaisempia ja ohutturkkisempia. Myös Suomessa ensin olleita koiria alettiin kutsua vanhaksi linjaksi, joka maailmalla oli old linea. Nykyään Suomessa on hyvin vähän puhtaita show linjaisia, kilpakenneleitä on eniten, mutta myös old line kenneleitä alkaa olla jälleen enemmän.

Nimitys vanha linja = old line ei tarkoita sitä, että kennelit, joista koirat tulevat, ovat iältään olemassa olevia vanhimpia kenneleitä, vaikka old line perustuukin alkuperäisimpiin kenneleihin ja koiriin ja niiden tyyppiin. Kilpalinjan harrastajat usein sanovat esim. Anadyria ainoaksi oikeaksi "vanhan linjan" kenneliksi, koska se on vanhin tällä hetkellä oleva siperianhuskykennel koko maailmassa. Kannattaisi kuitenkin huomioida, että Earl Norris kuoli vuonna 2001 ja että kasvatustyö on siirtynyt hänen pojalleen, joka kasvattaa alaskanhuskyja (Suomessahan SKL:n virallinen kasvattaja ei saa kasvattajasitoumuksen mukaan kasvattaa sekarotuisia). 70-luvulla myös Anadyr kennelin koirat muuttuivat kevyempään kilpatyyppiin, muutoksen voi selvästi nähdä esim. katsomalla vanhoja kuvia aikaisista, vahvaluustoisista ja paksuturkkisista koirista ja nykyisistä kilpakoirista (old line koirissa onkin takana vanhaa Anadyria ajoilta jolloin ei vielä edes ollut kilpalinjaa).

Old line tarkoittaa sitä, että koiriin ei ole sekoitettu uutta 70-luvulla syntynyttä kilpalinjaa eikä myöskään 80-luvulla tullutta show linjaa, koska old line kasvattajat haluavat pitää siperianhuskyn sellaisena kuin se alkuaikoina oli, eikä korostaa sen tiettyjä ulkomuodollisia ominaisuuksia tai tehdä siitä nopeaa kilpakonetta. Nykyisistäkin jäljellä olevista old line kenneleistä molemmat suurimmat kennelit Jaana Seppäsen Kuuhaukun kennel ja Carol Dixonin Troika kennels testaavat koiriaan valjakkotyössä , mutta käyttävät koiriaan myös näyttelyissä.
Old line siperianhuskyjen kasvattajille ei ole tärkeää voittaa näyttelyissä tai kilpailuissa, vaan tärkeintä on rotumääritelmän mukaisen, arktisen siperianhuskytyypin säilyttäminen.

Kuvassa: Ike of Bow Lake ja Little Sepp of Bow Lake, syntyneet 50-luvun taitteessa.
Kuuhaukun Viehkeä Velho ja Ikuinen rakkaus, syntyneet 90-luvulla.

Otsikkokuvassa: Upea kuva upeista siperianhuskyista. CH Monadnock's Pando, CH. Monadnock's King ja Mulpus Brooks The Roadmaster.
Kuva on Carol Dixonilta, joka sai luvat kuvan käyttöön Monadnock kennelin Lorna Demidoffilta.