Siperianhusky oli monipuolinen työkoira, niiden tehtävänä oli kuljettaa kylän miehiä kalastus/metsästysretkille ja tuoda heidät saaliineen takaisin leiriin. Metsästysretkillä koirat olivat apuna myös saaliin ajamisessa. Kulkeminen - edes koiravaljakon avulla ei ollut helppoa. Valjakot liikkuivat usein ihmisen kävelyvauhtia, koiria valjastettiin reen eteen kuorman painon mukaan. Ihmiset auttoivat koiria vetämällä ja työntämällä kuormaa ja kun reitti oli jäänyt lumen alle, saattoi ihminen kulkea edellä ja raivata tietä koirille lumikenkien avulla. Koirien oli pystyttävä työskentelemään vieraassakin isossa valjakossa, mutta niiden tuli myös kyetä työskentelemään yksin ja pareittain esim. vetäessä saalista takaisin reelle. Siperianhusky ei tuolloinkaan ollut mikään tottelevaisuusvalio! Taitavat musherit saivat valjakon toimimaan kuin ajatus ja luotettavat johtajakoirat olivat kullanarvoisia. Toissaalta, valjakon päästyä poronjäljelle sitä saattoi olla mahdotonta pysäyttää ja koirat olivat usein törmäyskurssilla porojen kanssa. Siperiassa koiria ohjattiin suullisin käskyin, mutta eroja eri kansojen välillä on tässäkin asiassa ja jotkut kohtelivat koiriaan melko julmasti.

Sakari Pälsin pohdintoja Pojankävijän päiväkirjasta:

Paluumatka

Koiran äly on se kallisarvoinen ominaisuus, joka tekee tämän kotieläimen niin hyödylliseksi pohjoisessa asuvalle ihmiselle. Ajaja voi aina vedota siihen, päästen hyvään yhteistoimintaan valjakon kanssa. Niin villejä kuin ovatkin arktiset työkoirat, ymmärtävät ne mainiosti ajajan tarkoituksen ja osaavat myöskin ratkaisevalla hetkellä toimia omin päin. Meidän johtajakoiramme löysi hyvin tien, jonka tuisku oli ajanut umpeen, ja kiskoi sille toverinsa, useinkin näiden tahtoa ja ajomiehen käskyjä vastaan. Sopivalla koulutuksella voipi koiravaljakon opettaa aivan ihmeelliseksi.

Muutamalla etevällä koiramiehellä Kamtšhatkan laakson yläkylissä on ihanteellinen valjakko. Mies komentaa: valmiit, mars, oikeaan, vasempaan, hiljaa eteenpäin, seis ja koirat tottelevat täsmällisesti. Ja kun kuuluu käsky tien sivuun, tietävät ne olevan ajan toimittaa omia tarpeellisia tehtäviään ja kykkivä kauniisti hangessa hännät kippurassa.

Laiskanpäivillä

Koirat juoksivat huonosti. Ne olivat yöpaikassa syöneet outoa ruokaa, hapanta kalaa, ja tämä väkevä ravinto antoi niille vatsataudin. Tavan takaa joku niistä pysähtyi tienpuoleen yksityisiä asioitansa hoitamaa seisauttaen valjakon. Mužik, iso, puhdasverinen koira, kävi niin heikoksi, että se oli päästettävä valjaista ja otettava rekeen. Se ei kuitenkaan tyytynyt sairastamaan herroiksi, vaan pyrki pois henkensä edestä. Sidottuamme sen hihnalla kiinni narttaan se oli kuristaa itsensä siteisiin. Kun koetimme käsin pidellä sitä, se raivostui puremaan. Ei ole ensinnäkään helppoa hallita teutaroivaa vetokoiraa, jolle työ on antanut vallan toiset voimat kuin sen laiskottelevilla ja urheilevilla eteläisillä veljillä on. Mužikin kaula pyörähteli käsissäni puupölkyn lailla, antamatta perään kovimmallekaan puristukselle. Sairas huusi täyttä kurkkua, eikä kuristus sitä suinkaan vaientanut. Ajatellakin sellaista vääryyttä, että toiset voivat juosta sisunsa perästä Mužikin istuessa nartassa!

Pannessamme koiran valjaisiin kävivät toiset sen kimppuun. Niiden kiukku ei liene johtunut kateudesta, vaan se oli samaa pedonluontoa, mikä saattaa ne susien tavoin syömään sairaat toverinsa. Kapteeni yksin, ketunkarvainen johtajakoira, säilytti mielenmalttinsa ja kurintottumuksensa, mitkä ominaisuudet olivat sen kohottaneet vastuunalaiseen asemaansa. Se pysähtyi ja pitkässä yksinpuhelussa haukkumalla haukkui pataluhaksi ensin heikkovatsaisen toverinsa, sitten turmiollisen happaman kalan ja lopuksi isäntänsä, joka oli antanut sellaista matkaevääksi sopimatonta ruokaa.

Kotiin palattua ei koiria jätetty oman onnensa nojaan vaan kylän naiset ruokkivat ne ja pitivät niistä hyvää huolta. Erään legendan mukaan naiset jopa imettivät huskypentuja. Rekikoirat liitettiin arjen askareiden lisäksi myös uskonnollisiin menoihin. Tsuktsit tunnetaan pitäneen koirista erittäin hyvää huolta.

Beringinsalmen molemmilla rannoilla koiria on pidetty myyttisinä olentoina. Uskottiin, että koirat vartoivat portteja kuolemanjälkeiseen paratiisiin, ja sinne oli turha yrittää jos oli elämänsä aikana kohdellut koiria huonosti. Toissaalla koiria saatettiin uhrata uskonnollisissa menoissa ja jotkut kansat myös söivät koiranlihaa. Siperianhuskya pidetään kuitenkin nimenomaan tsuktsikoirana, vaikka muidenkin kansojen koirilla on ollut vaikutusta rodun kehittymiseen Alaskan puolella.

Jäätävän kylminä talviöinä siperianhuskyt otettiin sisälle yöksi lämmittämään, mikäs lämmittäisi huskyrullaa mukavammin. Siperianhuskyn ystävällinen ja avoin luonne on siis perua jo Siperiasta, jolloin nämä lempeät koirat toimivat myös lasten leikkikavereina.

Yllä: "Huskyperhe". Kuvassa rekikoiria 1900-luvun alun Alaskasta (joissakin lähteissä koiria on sanottu malamuuteiksi).

Sakari Pälsi kertoo siperialaisten koirien pidosta
(tässä puhutaan lamuuteista ja heidän koiristaan):

Tässä jurtassa ei tarvinnutkaan paljon kysellä, näin siellä muutenkin mukavia asioita. Alusta alkaen oli helppo huomata se läheinen suhde, mikä vallitsi asukkaiden ja heidän kotieläintensä välillä. Jurtta oli täynnä kaikenikäisiä koiria, jotka kulkivat esteettä ulos ja sisään sekä asettuivat mielensä mukaan milloin minnekin. Vaikka koiranpenikat valitsivat makuusijansa välistä hyvinkin nenäkkäästi, en huomannut lamuuttien niille tiuskivan, vielä vähemmän niitä pahoinpitelevän.

Suuri sopu ihmisten ja eläinten välillä saattoi ilmetä varsin kauniisti. Nuoren vaimon imettäessä lastansa ruokki koiranarttu pentujaan hänen jaloissaan, minkä lisäksi ympärillä makaili, maleksi ja leikitteli kymmenkunta muuta haukkuvaa nelijalkaista. Toisaalta koiranpentu laskeutui makaavan pikkutytön viereen, tunkien kuononsa nukkuvan kainaloon. Olipa rumaa nähdä vierailevan kamsthadaalien tuuppivan ja potkien näitä hyvin pidettyjä eläimiä, jotka eivät voineet käsittää moista kohtelua. Talonväki pysyi vaiti vieraiden komennon aikana, mutta perästäpäin vanha ukko ja tyttö hyväilivät loukattuja elikoita. Kovuus heidän puoleltaan tuli esiin vain silloin kun pennut koettivat omin luvin siepata syötävää; varkaus oli kielletty.

Talvisin, kun koirat eivät olleet töissä ne sidottiin kiinni, vain kastroimattomat urokset saivat vaeltaa vapaana. Kesäisin koirat päästettiin vapaiksi metsästämään laumoissa (nykyäänkin siperianhuskylta löytyy metsästysvaistoa, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että huskyt saisivat raadella eläimiä, ihmisiä tai toisia koiria). Lumen tullessa maahan ja saaliin käydessä niukaksi, koirat palasivat takaisin kylään.

Rekikoiria kesätöissä, Nome Alaskassa.

Kesällä rekikoiria käytettiin myös "venekoirina" sekä Siperiassa että Alaskassa. Koirat valjastettiin pitkään köyteen ja ne vetivät venettä tasaista rantaa pitkin kun ihmiset veneessä pitivät sauvomalla ja peräsimen avulla veneen tarpeeksi kaukana rannasta.

Kun venäläiset ja länsimaiset olivat tulleet ja vallanneet viimeisiäkin erämaita ja alkuperäinen pohjoinen kulttuuri alkoi katoamaan, myös paikallisista rekikoirista kiinnostuttiin (vaikka kanssakäymistä Alaskan ja Siperian välillä oli ollut jo kauan ennenkin). Sana näistä ihmeellisistä rekikoirista kiiri pian Beringinsalmen yli Alaskaan ja syksyllä 1908 venäläinen turkiskauppias William Goosak toi Koillis-Siperiasta kymmenen siperianhuskyn valjakon Alaskan puolelle Nomeen. Thrustrup nimisen miehen ajamana valjakko sijoittui kolmanneksi kevään 1909 All Alaska Sweepstakes- kilpailussa. Goosak päätti myydä valjakon paikalliselle turkiskauppiaalle.

Ramsay ja John Johnson (aka Iron Man, Finn Jann) tahtoivat nähdä näitä koiria omin silmin, he matkustivat Siperiaan hakemaan itselleen koiria kilpavaljakkoon, päämääränään voittaa All Alaska Sweepstakes. Amerikassa naurettiin "siperialaisille rotille", ne poikkesivatkin huomattavasti paikallisista kookkaista, luppakorvaisista ja korkeajalkaisista rekikoirista.

Yllä: Vuoden 1909 Sweepstakesin voittajavaljakko. Koirat ovat tuon ajan paikallisia "alaskanhuskyja", joita kuvailtiin edellisessä kappaleessa.

Ramsay toi erilaisten lähteiden mukaan Koillis-Siperiasta 37-60 siperianhuskya Nomeen ja aloitti niiden treenaamisen. Vuonna 1910 Ramsay oli valmis ja osallistui Sweepstakesiin kolmella eri valjakolla. Ne sijoittuvat ensimmäiseksi, toiseksi ja neljänneksi ja nyt "siperialaiset rotat" todella yllättävät paikalliset valjakkoajajat. John "Iron Man" Johnson toimi voittajavaljakon ajajana, johtajakoiranaan Kolyma ja valjakko teki rikkomattoman ennätyksen 74 tuntia, 14 minuuttia ja 20 sekuntia 408 mailin matkalla. Ramsay sijoittui toiseksi voittaen A.A "Scotty" Allenin neljällätoista minuutilla.

Yllä: Ramsayn vuoden 1910 Sweepstakesissa toiseksi sijoittunut siperialaisvaljakko ja suurennos valjakon neljästä ensimmäisestä koirasta. Huomaa keskipitkän turkin pituusvaihtelut.

Siperianhuskyja vuonna 1930. Vasemmalla Tserko ja oikealla Kreevanka.
Samat koirat alempana valjakkokuvassa.

Näihin aikoihin kuvioihin astui - myöhemmin ehkä kaikkein tunnetuin siperianhuskyharrastaja, norjalais-amerikkalainen Leonhard Seppala (joka myöskin on suomalaista sukujuurta). Hän aloitti treenaamaan siperianhuskyja Pioneer Mining Company työnantajalleen Jafet Lindbergille. Seppala itse ei ajautunut rekikoirien pariin kilpailuiden kautta.

Kuten Alaskassa yleistä oli, koiria käytettiin työkoirina kuljetus- ja tutkimusmatkoilla ja niin myös Seppala oli tähän asti ajanut vain kuljetusvaljakoita. 1913 hän osallistui ensimmäiseen kilpailuunsa the Moose Burden Handicap-kilpailuun, joka oli 42 mailia Nomesta Port Safetyyn. Vuoden kuluttua Seppala oli jo mukana osallistumassa ensimmäiseen All Alaska Sweepstakesiinsa. Hänen koiransa olivat puolitreenattuja, ainoastaan johtajakoira Suggen oli kokenut ja valjakko joutui keskeyttämään. John Johnson kuitenkin saavutti voiton tässä vuoden 1914 Sweepstakesissa.

Seuraavaksi olikin Seppalan vuoro voittaa Sweepstakes. Seppalan johtajakoiria olivat: Russky, pitkäkarvainen ja töpöhäntäinen koira (Russky oli kotoisin Petropavlovskista, Kamtshatkalla rekikoirien hännät oli tapana typistää); Scotty, joka oli väriltään musta-harmaa ja sinisilmäinen; sekä Suggen harmaa husky-malamuuttiristeytys, joka tunnetaan parhaiten Seppalan tunnetuimman johtajakoiran Togon isänä

Leonhard Seppala menestyi koirillaan All Alaska Sweepstakes kilpailussa, mutta kuuluisammaksi hän tuli seerumiajollaan 1925, jolloin siperianhuskyista tuli maailmanlaajuisesti tunnettu niiden pelastaessa Nomen kylän kurkkumätäepidemialta. New Yorkin keskuspuistoon pystytettiin pronssista valettu Balto- patsas, näiden urheiden rekikoirien kunniaksi. Patsaan jalustassa lukee:

Omistettu niiden lannistumattomien rekikoirien muistolle , jotka kuljettivat lääkeseerumia Nenanasta Nomeen 600 mailia yli vaarallisten ahtojäiden peittämien vesien ja läpi pohjoisten lumimyrskyjen talvella 1925.

Kestävyys - uskollisuus - älykkyys.

Seerumiajon seurauksena Seppala ja hänen 44 siperianhuskyaan lähtivät kiertueelle ympäri USA:ta. Seppala ja koirat päätyivät lopulta New-Englantiin. Hän voitti kilpailun Mainen Polar Springsissä lyöden kilpailussa Arthur Waldenin ja hänen isot chinook koiransa. Sankarikoirien elämä ei kuitenkaan tuona aikana ollut yhtä juhlaa. Koirat tekivät näytösesityksiä, myös kesäkuumalla ne laitettiin vetämään pyörillä varustettua rekeä. Jossain vaiheessa koiria päätyi teatteriin, jossa ne elivät sisätiloissa kytkettynä riimuihin ja valjakkoajo lumikentillä jäi vain niiden haaveeksi. Jotkut ihmiset huomasivat koirien ahdingon ja aloitettiin kampanja, jotta koirat saataisiin takaisin kotiseuduilleen.

Harry Wheelerin valjakko 1932. Johdossa Bonzo, Suggen ja Toto, Kingeak ja Sepp II, Tserko ja Sneegrif, Smokey Of Seppala ja Kreevanka.

1927 Seppala jäi New-Englantiin ja hän kilpaili siperianhuskyillaan menestyksekkäästi seuraavien viiden vuoden ajan. Vuonna 1929 Seppala ja Elizabeth Ricker perustavat yhdessä kennelin Mainen Polar Springsiin. Tuona aikana yhtäkään koiraa ei rekisteröity Seppala-nimellä. Seppala oli tuonut koiria Siperiasta vuodesta 1913 ja Ricker toi kaksi viimeistä siperialaista, Kreevankan ja Tserkon suoraan Seppala-Ricker kenneliin. Yhteistyö kesti vuoteen 1932, kunnes Seppala palasi Alaskaan. Seppala-Ricker kennelin koirat olivat siperianhusky-rodun edelläkävijät kun rotu rekisteröitiin Amerikan Kennel Clubiin ja Canadan Kennel Clubiin ja niistä koirista tuli koko siperianhusky-rodun pohja.

Eva Seeley ja Alyeska siperialaisia.

Siperianhusky alkoi rotuna saada yhä lisää tunnettavuutta ja näihin aikoihin tuli paljon uusia harrastajia ja kasvattajia. 1929 Milton ja Eva Seeley käyttivät Totoa siitokseen Tuckille ja tästä yhdistelmästä syntyi Tanta Of Alyeska - Chinook (Alyeska/Wonalancet) kennelin kantanarttu. Eva Seeley jatkoi pitkään siperianhuskyjen kasvatusta ja piti myös oikean ulkomuodon säilyttämistä tärkeänä käyttämällä koiria rekikoiratyön lisäksi myös näyttelyissä.

Vuonna 1936 Marie Lee Frothingham ja hänen tyttärensä Marie "Millie" Turner perustivat Cold River kennelin johon tuottivat koiria Wheeleriltä. He jatkoivat kasvatustyötä vielä 50-luvulla ja heidän vaikutusvaltaisimpia koiriaan olivat Sapsuk of Seppala ja Ch. Vanka of Seppala II.

Kuvassa Millie Turner ja Cold River kennelin valjakko.

Siperianhusky sai ensimmäisen rotumääritelmänsä vuonna 1932 ja vuonna 1937 syntyi ensimmäinen Monadnock nimeä kantava siperianhusky Vanya of Monadnock, Milton ja Eva Seeleyn kasvatti yhdistelmästä Tosca of Alyeska x Sapsuk of Seppala.

Tästä eteenpäin USA:ssa alkoi syntyä yhä useampia siperianhuskykenneleitä. Nyt kun rotu oli virallistettu, pystyttiin koiria käyttämään myös näyttelyissä. Alkuaikojen koirat olivat "dual purpose" koiria, eli ne toimivat valjakkotyössä, mutta pärjäsivät myös näyttelyissä.
Myöhemmin kilpailut alkoivat pikkuhiljaa muuttua, alaskalaiset työkoirat muuttuivat kilpakoiriksi ja joidenkin kasvattajien mielestä siperianhuskyjen täytyi vastata haasteeseen. Siperianhuskyja alettiin jalostaa kilpailuita varten ja suuri muutos oli edessä. Kuitenkin jotkut kasvattajat pitäytyivät vanhassa siperialaisessa tyypissä ja halusivat pitää rodun puhtaana, työkoirana jolla oli hyvä avoin luonne ja joka oli ulkomuodoltaan rodunomainen. Näistä kenneleistä kuuluisin on Monadnock kennel, Lorna Demidoff teki valtavasti töitä rodun eteen. Tuon ajan koirat, joita käytettiin valjakkotyössä, mutta myös näyttelyissä ja siperianhuskyt, jotka polveutuvat suoraan Leonhard Seppalan koirista ovat nykyisten old line siperianhuskyjen esivanhempia ja niissä yhä vaalitaan samoja ominaisuuksia kuin siperianhusky-rodun alkuaikoina arktisessa Siperiassa.

Kuvassa: Milton Seeley ja vuonna 1937 syntyneet sisarukset Cherie ja Toska of Wonalancet.

_____________________________________________________________

Lupa Alaska Digital Archivesin kuviin myönnetty 22.8.07

Photo courtesy E. Chadwick, Siberian Husky Archives/The Seppala Siberian

SleddogProject www.seppalasleddogs.com

Historiallisia kuvia Troika kennelin sivuilla

Siperianhuskyja 1940-1980 (kuvia)

Kuuhaukun sivuilta: "Muistoja Monadnock-kennelistä"

Lisää historia-aiheita siperianhusky.netissä kohdasta "Omat artikkelit".

Lähdetiedot

1. Otsikkokuva, huskypennut:
Collection Name: AMRC. John Urban Collection
Identifier: AMRC-b64-1-741
Holding Institution: Anchorage Museum at Rasmuson Center

2. Kuva: "Huskyperhe":
Collection Name: AMRC. John Urban Collection
Identifier: AMRC-b64-1-752
Holding Institution: Anchorage Museum at Rasmuson Center.
Huom! Tämä postikorttikuva saatavana värillisenä julisteena mm. Allposter.comista

3. Kuva: Venekoiria Alaskassa:
Collection Name: B. B. Dobbs. Photographs
Identifier: ASL-P12-090
Holding Institution: Alaska State Library - Historical Collections

4. Kuva: 1909 Sweepstakesin voittajavaljakko:
Collection Name: John Zug Album
Identifier: UAF-1980-68

5. Kuva: Ramsayn vuoden 1910 Sweepstakes-valjakko
Collection Name: AMRC. John Urban Collection
Identifier: AMRC-b64-1-249
Holding Institution: Anchorage Museum at Rasmuson Center.

6. Kuva Seppalan johtajakoira Togosta:
Collection Name: AMRC. John Urban Collection
Identifier: AMRC-b64-1-744
Holding Institution: Anchorage Museum at Rasmuson Center